maanantai 13. kesäkuuta 2022

Löysin vanhan blogini

Blogini on luultavasti ollut kaikkien näkyvillä viimeiset kaksi vuotta. Luulin sen olevan suljettu. Jatketaan siis tähän. 

Mieheni kuoli 27. elokuuta 2020. Hän oli syy, miksi Montrealiin lähdin. Hän oli myös syy, miksi sieltä palasin marraskuussa samana vuonna. En siis tullut Montrealista takaisin maitojunalla, koska rakkaus loppui. Vaan, koska kumppanini elämä loppui. 

Miehellä oli paita "Till death do us part", se on minulla vieläkin. Paljon muuta konkreettista ei jäänyt. Muutaman muunkin paidan toin mukanani: Yhden lyhythihaisen Batman-paidan, koska hän oli suuri Batman-fani. Ja yhden pitkähihaisen paidan, jonka hihaan kotona tuli sitten läikytettyä kloriittia. Voin kuulla mieheni äänen: "Aina sinä lotraat sillä kloriitilla". Vaikka viimeisistä kloriittijäljistä vaatteissa on monta vuotta aikaa.

Löysin myös päivänä eräänä hänen vihkisormuksensa, se oli pienessä pahvisessa korulaatikossa. Itku siinä tuli. En muistanut, että se edes oli minulla. 

Minun on jotenkin jatkettava kirjoittamista, sillä varasin juuri lentoliput Montrealiin. Sinne lähtöön ei ole edes kuukautta aikaa. Vielä jokin aika sitten mietin, minne ihmeeseen lähtisin lomallani, nyt se tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta.

Toivon pystyväni jakamaan tuntojani sieltä käsin. Montrealin vuoksi blogini joskus aloitin. Ehkä sen voisi siihen myös lopettaa.

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Ja sitten tuli glioblastooma

Ollaan jo vuodessa 2020, viimeinen blogikirjoitukseni on vuodelta 2016. Niin paljon on tapahtunut, en tiedä mistä aloittaa. Elämä ei ole kohdellut meitä lempeästi viimeisten parin-kolmen vuoden aikana. Välillä sitä miettii, että minkä kirouksen sitä onkaan saanut ylleen ja minkä vuoksi.

Täällä siis olen edelleen. Toisinkin voisi olla. Ehkä kolme vuotta sitten mietin vakavasti Suomeen paluuta. Miestä ei juuri kotona näkynyt viikonloppuisin, oli löytänyt uudelleen vanhan harrastuksensa, pyöräilyn, ja oli aina klubinsa kanssa menossa. Etenkin siis viikonloppuisin. Lähti koko päiväksi, joskus kahdeksikin, vei usein jopa auton mukanaan, kun lähtö oli jostain ties mistä. Jäin siis kotiin yksin, ilman autoa, ilman seuraa ja ikävöin kotiin. Mietin usein muita pariskuntia, jotka yhdessä tekivät retkiä ties minne. Mieheni ei ollut koskaan lämmennyt kovinkaan lähimatkailulle. Mutta nyt kyllä oli menossa, ilman minua. Miehen äiti oli vakavasti sairas, menehtyi kesällä 2017. Asui samassa kerrostalossa kuin me, oli talonmies, mikä lähinnä tarkoitti pientä siivoamista rappukäytävässä, sekä vuokrien keruuta. Viimeisen parin elinvuotensa aikana me hoidimme talonmiehen asiat, sillä emme halunneet hänen menettävän pientä apua, jonka siitä sai.

Talonmiehen tehtävät jäivät sitten meille luonnollisesti hänen kuoltuaan. Sitten 2018 kesällä, Suomen matkani aikana, miehellä alkoi jatkuva päänsärky. Lopulta palattuani kotiin vein hänet päivystykseen sairaalaan ja häneltä löytyi aivokasvain, joka myöhemmin osoittautui glioblastooma multiformiksi, siksi kaikkein vakavimmaksi ja kaikkein huonoennusteisimmaksi. Elinaikaa ei normaalisti kovin paljoa anneta. Meillekin sanottiin, että jos sitä ei leikata eikä hoideta, elinaikaa on normaalisti kolme kuukautta.

Sen jälkeen mikään ei olekaan sitten oikein enää ollut ennallaan. Mies on joutunut leikkaussaliin jo kaksi kertaa. Ensimmäinen leikkaus vuonna 2018 onnistui aika hyvin. Hän sai sädehoitoa varmaankin seitsemän viikon ajan joka arkipäivä suoraan aivojen oikealle puolelle. Sen jälkeen alkoivat sytostaattihoidot (en ole aivan varma onko sana oikea suomeksi, täällä puhutaan vain chimiothérapiesta), sitäkin sai usean viikon ajan. Kesällä 2019 alkoi olla kunnossa, palasi jopa pyöräilemään (sillä hetkellä itselle lähinnä helpotus!), mutta kesän lopulla, kun hoitojen loppumisesta ei ollut kuin muutama kuukausi, kasvain oli jo palannut. Se tuntui musertavalta uutiselta. Se oli vieläpä kasvanut niin agressiivisesti ja nopeasti.. Hänet leikattiin uudelleen syyskuussa, mutta tällä kertaa jouduttiin leikkaamaan kahdesta kohtaa aivoja, ja sen jälkeen mies ei minusta enää ole ollut oma itsensä. Valitettavasti.

Miehellä on vaikeuksia keskittyä. Jättää uunin, liedet yms päälle jos käyttää niitä. Ei muista että ollaan jo puhuttu jostakin. Ja jatkuva väsymys.. ei tietenkään ole voinut palata töihin. Hän on saanut jo kaiken mahdollisen sädehoidon mitä yhden elämän aikana voidaan antaa, joten nyt sitten on vaan niitä pillereitä joka päivä. Hän väittää itse, että sytostaattihoidot tekevät väsymyksen, mutta puhuin lääkärinsä kanssa ja oli sitä mieltä ettei pitäisi tehdä tuossa määrin. Ei niin, että väsyttää aina ja jatkuvasti, eikä haluaisi muuta kuin nukkua. Nukkua ja syödä. Välillä on niin huonolla päälläkin, että mikään ei kelpaa. Teen ruuan päin mäntyä tai muuta vastaavaa. En tunne häntä enää, en fyysisesti enkä henkisesti. Tekisi mieli sanoa, että no teepä itse ruokasi, en ole mikään kokki, mutta en kykene siihen. Katson vain kun makaa aina sohvalla.

Jopa lääkärinsä sanoi, että aivokuvissa ei ole nyt mitään hälyttävää, eivätkä lääkkeet aiheuta väsymystä, pitäisi vain koittaa jaksaa pysyä pystyssä koko iltapäivä iltaan asti, jotta saisi unirytmin kuntoon. Vaan ei edes näytä yrittävän. Suuttuu jos sanon, että koita nyt jaksaa pysyä edes istuallasi. Haluaisi apua jos mihinkin, kenkien sitomiseen, nukkumaan mennessään (tule peittelemään). Ei tekisi mitään kotitöitä, ei astioiden pesua, ei mitään. Olen vähän pakottanut tekemään jotain, kuten viemään roskat, sillä sanoin ettei vain voi yksinkertaisesti lopettaa elämistä, ei ole vielä siinä pisteessä. Aivot tarvitsevat virikkeitä ja vähän tekemistä koko ajan, muuten voi unohtaa paranemisen. Puhuu jo pyöräilyn jatkamisesta kesällä, mutta eihän siitä mitään voi tulla jos ei edes kykene kenkiään sitomaan. Lisäksi hänellä oli viime viikolla ensimmäinen epilepsiakohtaus, joka oli todella pelottavaa. Tänään kirjoitin siskolle, että haluaisin vain KOTIIN. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Kotiin, omaan maahan, jatkamaan omaa elämääni. Mutta niin, sitä on tullut luvattua että "niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin".

Kesästä lähtien olen ollut töissä Montrealin keskustassa, siellä kaiken keskiössä. Montrealin korkeimmassa rakennuksessa. Sain äitiysloman sijaisuuden isossa lakifirmassa, taitaa olla Kanadan suurin. Se miten kaikki meni, kerron toisen kerran. Työni on lähinnä kopiointia, mappien valmistelua,  skannausta, vähän laskujen ja lakimiesten menojen kirjaamista. Olen tykännyt ihan älyttömästi, taisin sittenkin kaivata sitä keskustaa, hälinää, ruuhkaa ja muuta. Minulle on koko ajan sanottu, että varmasti löytyy jokin työ, jotta voin jatkaa firmassa. Vaan tässä kuukausi ennen sopimukseni loppua omat voimani loppuivat. Tuli influenssa, anemia ja lääkäri laittoi minutkin sairaslomalle. Nyt en ole enää varma, haluavatko varmasti pitää minut.. Toivoisin toki, ja kuulemma ihmisillä on ikävä minua. Tiedän myös että olen pidetty, jatkuvasti saan kuulla miten hymyilevä ja hyvä työntekijä olen. Moni on sanonut, että muista sitten että suosittelen sinua, toivottavasti sinut pidetään firmassa. Vaan eihän sitä tiedä, isoista firmoista ei koskaan tiedä. Eivät ne lähimmät ihmiset sitä päätä.

Mutta todellakin, olen väsynyt, niin väsynyt. Mieheni perheestä ei juuri ole ollut apua. Pojista on kasvanut aikuisia, toinen on 18-vuotias, toinen 15, mutta he eivät tunnu ymmärtävän sairauden vakavuutta. Välillä oikein ihmettelen heidän tunteettomuuttaan. En jaksa jakaa kaikkea tässä, mutta kerran jos toisenkin olen pettynyt heidän kykenemättömyyteensä auttamaan isäänsä tai minua. Miehen veljen perhe ihmettelee myös miksi kummassa aikuiset lapset eivät tarjoa apuaan, vaan vain odottavat itse palveluksia.

Toisaalta myös heiltä itseltään ei juuri ole apua herunut. Olisi ihan kiva, jos velikin tulisi oikeasti katsomaan joskus veljeään, vaan on liian kiireinen. Ei edes soita. Tuntuu pahalta, sillä ehkä se saisi mieheni edes vähän elämästä kiinni. Jotta näkisi muitakin, nostaisi itsensä sohvalta.. kävisi vaikka vain kahvilla jonkun kanssa. Mutta toisaalta tiesimme jo äitinsä ollessa sairas, että he mieluusti vain ovat keskenään, kuin tulevat auttamaan. Mieheni äiti hoiti monta kertaa viikossa heidän lapsiaan ennen sairastumistaan. Oli aina paikalla, hänet käytiin hakemassa kotoa ja hän vietti heillä päiviä, jotta he pystyivät käymään töissä. Kun äiti sitten sairastui, eivät käyneet häntä edes katsomassa! Eivät tuoneet lapsia käymään, vasta kuolinvuoteelle. Tuntui pahalta silloin ja tuntuu nytkin. Olivat kyllä tsempanneet ja ostaneet jouluksi lahjat pariin tapahtumaan niin meille kuin isälleenkin, "jotta tapaisimme perheen kesken".. mutta eivät taida ymmärtää, että se todellinen apu olisi ihan muuta, muunlaista läsnäoloa, jatkuvampaa ja jotenkin osallistuvampaa. Yksi kerta jääkiekko-ottelussa ei todellakaan korvaa kaikkea sitä poissaoloa ennen ja jälkeen.

Itsellä on sellainen olo, että kotona ei ole ketään kenen kanssa jutella. On ikävä töihin, tekemään asioita. Toisaalta on pakko myös levätä. Nytkin iltakuudelta mies vaan nukkuu, vaikka pitäisi siis tsempata ja olla pystyssä iltayhdeksään. Nousee sitten taas yöllä kun ei nuku, ja kortisoni pitää hereillä. Keittää liikaa kahvia, jonka sitten heitän aamulla kylmänä menemään. En haluaisi valittaa, mutta teen sen nyt, tämän kerran. On pakko ja vain pakko kirjoittaa ja antaa asioiden tulla ulos. Muuten en vain jaksa, en pysty pitämään kaikkea sisällä.

En tiedä miksi elämämme kääntyi näin.. yritän ymmärtää, mutta en ymmärrä. Emme ole vielä edes viittäkymmentä. Tuntuu, että oma elämäkin menee tässä jotenkin ohi. Kun joku joskus kysyy minulta "miten SINÄ voit?" sen sijaan, että kysyisi miten mieheni voi, tekisi mieli itkeä. Harva näyttää ymmärtävän, että omaishoitajallakin on rankkaa.. pitää hoitaa kaikki.. ja olla sitten vielä pirteä ja positiivinenkin. Kukaan ei oikeastaan anna sinulle kiitosta siitä että jaksat joka päivä. Ainoastaan itse voit tietää miten rankkaa se on.


maanantai 30. toukokuuta 2016

Muutosten aikaa - vihdoin!

Olen jo jonkin aikaa ollut huono tekemään päätöksiä elämässäni (päätöksiä muutokseen ennen kaikkea). Nyt oli kuitenkin aika ja olen siis tänään irtisanoutunut työpaikastani reilun viiden ja puolen vuoden jälkeen.

Olo on vihdoin aika kevyt. Uusi työpaikka on tiedossa ja se on samassa paikassa, jossa mieheni työskentelee (valokuvastudio). Työnkuvaan kuuluu kaikenlaista yleistyönaisen hommista tuotekoordinointiin ja jossain vaiheessa laskutusta yms, kun eräs ihminen jää eläkkeelle. Näin nyt on ainakin sovittu. Eikä edes tarvitse istua jatkuvasti tietokoneen äärellä, voi ja joutuukin vähän jaloittelemaan.

Palkka on jo paljon parempi kuin nykyisessä työssäni. Minulle ainakin se on "iso raha", olkoonkin että joku sitäkin varmaan pitää pienenä. Kyllä minulle vaan kelpaa! Ja se on jopa isompi kuin paikassa, jossa viime kerralla kävin työhaastattelussa (paikkaan, jota en sitten saanut, mutta jossa todennäköisesti olisin äkkiä uupunut liian suuren vastuun ja työtaakan alle).

No, kyllähän me sitä miehen kanssa mietimme, että onkohan se järkevää olla töissäkin samassa paikassa, mutta nyt vain sattui sopiva sauma ja kun ei niitä töitä ihan joka oksalla kuitenkaan riipu niin tartuinpa tilaisuuteen. Pomon olen ennen nähnytkin kun olin heillä ensimmäisenä Kanadan vuonna työharjoittelussa. Ei ollut juuri edes haastattelua, vaan perjantaina olin ekaa päivää töissä. Tämän viikon ajan käyn vielä kiinalaisessa korttelissa töissä ja sitten ensi viikolla aloitan uudessa paikkaa - vain reilu viikko ennen Suomeen lähtöä..

Nykyiset työkaverit ja pomo ovat ottaneet asian ihan hyvin. Mitä nyt pomo oli melkein itku silmässä ja sanoi että mielellään minut pitäisi edelleen, mutta ymmärtää kyllä asian. Eihän yrityksessä ole töitä tarpeeksi eikä rahaa maksaa palkkaa. Pyyteli kovasti myös anteeksi "kiinalaisuuttaan", kun on minulle varmasti ollut vaikea olla töissä kulttuurien eroavaisuuksien vuoksi. No, totta kyllä sekin, mutta onneksi pystyimme puhumaan asioista rehellisesti ja hyvällä energialla. Puoli tuntia vierähti äkkiä ja tiedossa on kuulemma läksiäisjuhlakin tällä viikolla. Kaipa olin siis pidetty. No.. sanoi ainakin, ettei koskaan ole tarvinnut tarkistella tekemisiäni, aina on voinut luottaa että olen paikalla ja teen hommani niin kuin pitää. Ihan parasta palautetta.

Tästä on hyvä jatkaa.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Kanadalainen

Hyvät ystävät, minusta tuli kuin tulikin vihdoin kanadalainen. Liki seitsemän vuotta tänne tulon jälkeen. Ehkä hivenen myöhässä aikataulusta, mutta mitäpä siitä. Jotkut tarvitsevat vain prosessiin vähän enemmän aikaa.

Kyllähän se hyvältä tuntuu. Tänään Montrealissa järjestettyyn seremoniaan oli kutsuttu 78 tulevaa kansalaista 33:stä eri maasta. Olin varmasti ainoa suomalainen tänään. Mieheni ja anoppini olivat mukana, sain kutsua vain kaksi ihmistä.  Seremonia oli hyvinkin juhlallinen, tuomari puhui hienosti: niin, että sai minut ihan itkemään (tietenkin, mähän olen tällainen herkkis). Se vain oli niin aito ja koskettava puhe siitä, miten olemme vuosia sitten päättäneet jättää kotimaamme ja ystävämme (ja perheemme), lähteneet kohti tuntematonta ja nyt meistä tulee uuden maan kansalaisia. Siitä miten meidän kannattaa nauttia tästä ja mitä mahdollisuuksia meillä nyt on. En muista ihan kaikkea, sillä yritin olla eläytymättä täysillä, itkusta ei sillä tavalla olisi varmaan tullut loppua ollenkaan.

Pitihän sitten vannoa vala kuningattaren ja hänen jälkeläistensä nimeen ja vannoa noudattavansa Kanadan lakeja, hakea todistus kansalaisuudesta (virkailija nappasi kuvan kännykälläni, vieraat eivät saaneet tulla eteen kuvaamaan), laulaa Kanadan kansallislaulu ja siinäpä se oli. Saimme vielä lahjaksi vuoden museo- ja taidegalleriasisäänpääsyt yli tuhanteen paikkaan koko Kanadan alueella ja alennuksia matkoista (esim. junamatkat näyttävät olevan puoleen hintaan), jotta nauttisimme uudesta kansalaisuudestamme täysin riennoin ja matkustelisimme vaikka valtamereltä toiselle.. Aika huippua! (Tosin kyllä olemme maksaneetkin kaikenlaisia maksuja tässä vuosien varrella, ensin pysyvästä oleskeluluvasta ja sitten kansalaisuudesta). Yksin tuskin tulen kauas lähtemään, mutta kyllä nyt joku junamatka jonnekin täytyy tehdä!

Tilaisuuden jälkeen monet jäivät vielä ottamaan kuvia Kanadan lipun edessä, mekin sen teimme. Sitten mies kiirehtikin jo takaisin töihin ja me anopin kanssa suuntasimme kotia päin. Illalla kävimme koko perheen voimin syömässä ravintolassa.

No, laitetaan se kuvakin nyt vielä tähän.


perjantai 29. tammikuuta 2016

Melkein perillä

Kansalaisuustesti oli eilen. Se meni hyvin, sillä sain täydet pisteet kahdestakymmenestä monivalintakysymyksestä. 2-3 kuukauden päästä pitäisi tipahtaa luukusta kutsu valan vannomiseen, näin virkailija ainakin sanoi. Uudet kansalaiset siis vannovat kuuliaisuuttaan Kanadan hallitsijalle, kuningatar Elisabet II:lle, noudattavansa Kanadan lakeja jne. Mieheni saa tästä allergiaa, muttei varmastikaan välty tulemasta tilaisuuteen. Toivon saavani mukaan myös ainakin anoppini. Hän jo nauroi kun sanoin kiusoittelevani miestäni, että pääsee laulamaan Kanadan kansallislaulua yhdessä muiden kanssa. Mitäpä separatisti quebeciläinen mieluiten tekisikään!

Kansalaisuustestin kysymyksistä en saa kuulemma kirjoittaa, maahanmuuttovirasto voi siitä kuullessaan haastaa minut oikeuteen ja voin unohtaa kansalaisuuteni. Joten kuuliaisena olen hiljaa. Sanon vain, että testi oli onneksi helpompi kuin oletin. Hyvin valmistautuneena se ei tuottanut ongelmaa.

Testin jälkeen seurasi papereiden tarkistus ja jotakin mihin en oikeastaan ollut kovinkaan valmistautunut. Se tuntui pieneltä hillostukselta, vaikka oli varmasti vain muodollisuus. Virkailija, ikäiseni mies, oli aika rennon oloinen ja hymyili herkästi, mikä poisti stressin tunteen. Muuten olisinkin varmasti ollut vähän hermona. Mies nimittäin kysyi ainakin ziljoona kysymystä yksi toisensa perään. Olin juuri ehtinyt vastata edelliseen, kun seuraava tuli kuin tykin suusta. Tarkisteli varmaan reaktioitani, jotka olivat ainakin aidot. En usko hänen ajatelleen, että yritän huijata.

Kysymykset olivat laidasta laitaan ja aika yllättäviäkin. Hassuinta oli, että kysyi jopa miten kuljen töihin ja kun kuuli bussilla ja metrolla: millä bussilla ja millä asemalla jään pois metrosta, miten kauan työmatkaan menee. Kaipa ne ovat normikysymyksiä, sillä on paljon ihmisiä jotka huijaavat asuvansa maassa, mutta viettävät aikansa enimmäkseen kotimaassaan, käyvät täällä vain ilmaisen terveydenhuollon yms. etujen takia. Olen nähnyt tällaisista ihmisistä tehdyn dokumentin. On jopa yrityksiä, jotka auttavat näitä ihmisiä huijaamaan viranomaisia.

Joka tapauksessa, olen onnellinen että se on ohi. Kun iltapäivällä palasin takaisin töihin, posket kuumottivat ja olo oli todella uupunut. Jotenkin tähän hetkeen tiivistyi monta vuotta täällä asumista, vaikken sitä täysin ymmärtänytkään ennen testiin menoa. Olin ajatellut, ettei kansalaisuus nyt niin paljon muuta omaa tilannettani, mutta kyllä se siltikin taitaa muuttaa. Psykologisella tasolla.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Kirjavaras vieressäni ja ompelukoneen löytyminen

Viime viikolla istuin aamumetrossa, kun vaunuun astui tutunnäköinen tyttö, luultavasti isänsä kanssa. Ujonpuoleinen teini, jolla oli pipo syvällä päässä, hiukset hieman kasvoilla ja joka tuntui haluavan vältellä katseita. Sinänsä teinin normaalia käyttäytymistä, mutta jotenkin tuo käyttäytyminen sai minut katsomaan häntä uudemman kerran.

Tyttö tuli viereeni ja tunnistin hänet Sophie Nélisseksi, nuoreksi näyttelijäksi, jonka ehkä kansainvälisesti tunnetuin elokuva on Kirjavaras. Itse en kylläkään ole sitä nähnyt. Me tunnemme hänet paremmin paikallisista televisiosarjoista kuten Les Parent tai elokuvista kuten Monsieur Lazhar.

Siinä hän seisoi yhtä söpönä kuin elokuvissa, Canada Goosen takissa, kuten niin moni muu paikallinen nuori. En halunnut häntä sen enempää tuijottaa, vaan suuntasin katseeni muualle. Tytön poistuttua vaunusta vastustin onnistuneesti haluni sanoa isälleen, että pidämme siitä mitä hänen tyttärensä tekee. Ajattelin, että tyttö on jo kumminkin kuullut samat sanat moneen kertaan.

Kirjavaras


Monsieur Lazhar 


Ompelukone tuli kotiin

Kerroinkin, että etsin käytettyä ompelukonetta. Löysin sen vihdoin ja haimme sen lauantaina kotiin Montrealin eteläosasta. Olen koittanut olla koskematta siihen, sillä tiedän, että saisin koko päivän kulumaan sen äärellä, vain puhdistamalla sen läpikotaisin, öljyämällä sitä ja testailemalla sen toimivuutta. Kun öljykin pitäisi ensin hakea, päätin vielä tänään keskittyä torstain kansalaisuustestiin opiskeluun. Eilen kyllä vietin aikaani sen äärellä. Pitihän testata, että se varmasti toimii.

Aluksi meni vähän usko, kun en saanut sitä tuottamaan kunnon ommelta. Sitten tajusin, vihdoin mistä asia kiikasti. Kone toimii nyt moitteettomasti. Mukana tuli iso ompelulaukku ja paljon erivärisiä lankoja. Koneen omistaja kun kuoli 97-vuotiaana ja hänen poikansa halusi tyhjentää asunnon. En ole koskaan oikein penkonut kenenkään omaisuutta, edes entistä.. Tuntui oudolta saada se käsiinsä ja alkaa tarkistaa mitä sisältä löytyy.

Ymmärsin laukkua tyhjentäessäni, että se kertoi paljon koneen entisestä omistajasta. Hän oli säilyttänyt systemaattisesti esimerkiksi vanhoja yhä toimivia vetoketjuja, rintaliivien hakasia ja monet leikatut housunlahkeet. Mikä toisaalta antoi itselleni vinkkejä siitä, miten kunnon ompeljija toimii. Mitään sellaista ei heitetä pois, mitä vielä joskus voi uudelleen käyttää. Tuli myös sellainen olo, että hän on pitänyt koneestaan hyvää huolta. Ja siltä se näyttääkin. Siinä ei ole naarmuja eikä se edes ole oikeastaan likainen. Koneessa on tarra, jossa on nimi ja kaksi puhelinnumeroa. Googletin, ja ne ovat ompelukoneen korjaajan numeroita. Naisen pojan mukaan koneeseen tehtiin huolto n. kolme vuotta sitten.


Näyttää siltä, että jostain syystä suurin osa täkäläisistä omelukoneista on asennettu kalusteisiin. Kannettaviakin kyllä kijijistä löytyi, mutta harvoin. Mukana tuli siis myös pieni pöytä, jonkä sisään koneen voi piilottaa. Pöytä, kone ja laukku maksoivat vain 50 dollaria. Kuulin mieheltä, että moni muukin oli koneen perään kysellyt.


Laukku oli pienessä "taiteellisessa sekasotkussa", ennen kuin purin kaiken lattialle ja järjestin sen. 



lauantai 16. tammikuuta 2016

Askel lähempänä kanadalaisuutta

Melkein tarkalleen kolme vuotta sitten olen jo kirjoittanut tästä aiheesta, mutten silloin saanut aikaiseksi hakea kansalaisuutta. Vajaa kolme kuukautta sitten lähetin vihdoin hakemuksen, eikä siinä niin kauan loppujen lopuksi mennyt, tällä viikolla tuli kutsu kansalaisuustestiin. Se on vajaan kahden viikon päästä! Myös se kauan odotettu pysyvän oleskeluluvan kortti saapui torstaina, joten asiat etenevät, onneksi!

Olen vähän googletellut ja lukenut maahanmuuttoviraston sivuja. Minun tulee luultavasti vastata n. 20:een monivalintakysymykseen, jotka käsittelevät Kanadaa, ja ymmärtääkseni 15 pitää olla oikein. Lisäksi minun pitää tuoda mukanani kaikki alkuperäiset dokumentit, joiden kopioita jouduin lähettelemään. Näytän ne maahanmuuttovirkailijalle ja kyselevät joitakin kysymyksiä. Kuulen ilmeisesti saman tien testin tulokset ja jos kaikki on hyvin, he antavat minulle päivän jona minusta tulee kanadalainen! Tuona päivänä on se "kuuluisa" valan vannominen kuningattarelle, josta kerroin jo silloin kolme vuotta sitten.

No, tuo päivä on kuulemma "seuraavan kuuden kuukauden sisällä", mutta toivon että se on mahdollisimman pian. Eiköhän tässä olla jo tarpeeksi vatvottu asian kanssa.

Nämä kaksi viikkoa siis opiskelen tuota tiivistä opusta Kanadan liittovaltiosta: sen historiasta, maantiedosta, poliittisesta järjestelmästä, taloudesta, monikulttuurisesta väestöstä, kulttuurista jne. Opin myös kansalaisuuden tuomista velvollisuuksista ja oikeuksista, sekä kanadalaisista arvoista.

Mies (vannoutunut separatisti) sanoo, että minua aivopestään ja tavallaan se tuntuukin siltä. Mutta jollain sairaalla tavalla se tekee hyvää. En ole tähän asti nähnyt kovin paljon vaivaa opetellakseni uuden asuinmaani faktoja (jopa nippelitietoa), mutta jo nyt voin sanoa, että tiedän maasta aika hurjan paljon enemmän. Ehkä se tosiaan nostaa vähän sitä kansallistunnetta, joka minulta on puuttunut. Olen myös aika varma, ettei suurin osa kanadalaisista osaa vastata kaikkiin nippelitietokysymyksiin joita nyt käyn läpi. Enkä kyllä toivo, että ihan kaikkea tuota tarvitsee edes muistaa.

Olen löytänyt netistä sivustoja, joilla kansalaisuuskysymyksiä voi testailla. Onneksi kaikki kysymykset eivät ole niin pikkutarkkoja. Mutta koska niitäkin on (!), en voi hällä väliä-meiningillä lähteä. Työkaverini sanoi, ettei se nyt niin kauhean kamala ollut, mutta että kannattaa kyllä valmistautua hyvin. Joten kyllä, yritän todellakin valmistautua hyvin. En halua mennä testiin toistamiseen. Löysin jopa ilmaisen appsin puhelimeeni, en ole vielä kokeillut.

Joten mitä muuta tähän sanoa. Tällä hetkellä mietin taas, että olisin voinut tehdä tuon kaikein joskus aikanaan, silloin kolme vuotta sitten. Vaadittu asumisaikakin olisi ollut minulle lyhyt. Sen jälkeen tulleille se on neljä vuotta siitä, kun olet saanut pysyvän oleskeluluvan. Sain oleskeluluvan jo yli viisi vuotta sitten.

Kaikkein pisimpään vei saada se pysyvä oleskelulupa. Minulle se oli 10 kk:en paikkeilla, nykään taitaa hipoa jo 17 kk:tta, ainakin satuin näkemään jonkun masentuneen kommentin facebookissa tällä viikolla, kun maahanmuuttovirasto hehkutti pakolaisten ottamista. Tällä hetkellä Kanada on ottanut 10 000 uutta pakolaista, joita se on lennättänyt Euroopasta tänne loppuvuoden aikana. Kaikki nuo pakolaiset saavat pysyvän oleskeluluvan jo koneessa tänne tullessaan (kyseiset pakolaiset ovat kyllä ymmärtääkseni käyneet läpi tarkat taustatutkimukset). Se taitaa joissakin herättää hieman närää, varsinkin jos oma hakemus tuntuu jumittavan. Mutta toisaalta, sama tilanne oli minulla aikanaan, tuolloin haitilaiset pakolaiset veivät ison osan maahanmuuttoviraston resursseista. Pysyvä oleskelulupa kun piti tulla n. 5 kuukaudessa, mutta venyi sitten pitemmäksi. Voi noita aikoja.

Että kaiken tuon jälkeen tuntuu, ettei se kansalaisuuden saaminen ole se suurin ponnistus. Riippuu varmasti mitä olet tehnyt pysyvän oleskeluluvan saamisen jälkeen. Kaikki kun tutkitaan (missä olet asunut, missä ollut töissä, verotoimistosta kysellään tietoja myös, kauanko olet ollut poissa maasta jne.) Eniten itseä hermostutti se pysyvä oleskelulupa. Tietenkin myös siksi, että olin tullut maahan ja jäänyt, en hakenut oleskelulupaa etukäteen. Mutta tässä sitä ollaan yhä.